Sunday, September 25, 2016

Muistoja muuton myllerryksestä


Täällä päässä alkaa olemaan yksi elämä taas kerran paketoituna muuttolaatikoihin ja lähdön aika lähestyy. En osaa enää surra, lähteminen on tuttua, melkein kuin kotiintulo. Sitä on aina hiukan vanhempi, tuskin lainkaan viisaampi, ja hieman tukevammalla suojakuorella varustettu. Kuten usein muuton yhteydessä, minäkin päädyin lueskelemaan vanhoja papereitani ja törmäsin kirjoitukseen, joka on peräisin viidentoista vuoden takaa. Pelottavaa, miten vähän asiat muuttuvat, miten jumissa sitä voikaan olla omassa lapsuudessaan ja itsessään. 

Muutto saa aina pohtimaan mistä sitä on kotoisin ja minne kenties matkalla, mutta jos ihan totta puhutaan niin koko homma on ihan sen itsensä jauhamista. Elämä on mitä se on, oli 15 vuotta sitten ja tulee olemaan 15 vuoden päästä. Nostalgiaa tai kenties väsymystä, mutta jätän tähän alle palan elämästäni (sen 15 vuotta sitten rustatun). Kuin leivänmurun metsäpolulle. Että löydän taas takaisin kotiin...




Minun nimeni on Malle

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin. Minä elän pienessä pumpulilaatikossa ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle. Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Äitinikin on aina kiltti ja tietää kaiken ja suojelee kaikelta. Hän painaa peukalonsa minun pientä peukaloani vasten ja sanoo, ettei me tarvita muuta maailmaa, kun meillä on toisemme. Miksiköhän äidin silmät aina kimmeltää niin kauniisti, kun hän sanoo sen?

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole isää. Äiti sanoo, että se hukkui pulloon mutta en minä kyllä ole löytänyt, vaikka olen jo aikani etsinyt. Äiti sanoo, että isällä oli rankkaa, kun sen oma äiti rakasti sitä liikaa. Onneksi minun äitini rakastaa minua vain niin paljon, että olen hänen elämänsä tarkoitus, eikä minulla tule koskaan olemaan niin rankkaa.

Minun nimeni on Malle ja minä seison yksin eteisessä. Seison aina tässä ovella varpaillani ja tirkistelen ovisilmästä joko äiti tulee töistä kotiin. Nousen varpailleni kuin balettitanssija ja odotan kunnes keltainen hissin ovi heilahtaa. Tunnistan äidin korkokenkien kopinan rappukäytävässä. Minusta on tullut hyvä kuuntelemaan ääniä. Ne on helpompi tunnistaa kuin äidin vaihtelevat mielialat. Minun nimeni on Malle ja minä pelkään, ettei äiti ehkä koskaan tulekaan. Isi hukkui pulloon, ehkä äiti eksyi itseltään. Minä seison eteisessä varpaillani kunnes äiti löytää kotiin.

Minun nimeni on Malle ja minä pelkään kuolemaa. Se hukutti isin pulloon ja nyt äiti pelkää minua, koska minä pelkään niin paljon. Äiti pelkää oikeasti avuttomuuttaan ja omaa pelkoaan mutta äiti on niin yksin, että minun on oltava vahva. Silloin äidin ei tarvitse pelätä minun pelkäävän, että hän pelkää. Isin kuoltua perheeseemme muutti uusi asukas. Se tuli salaa sisältämme, istuu olohuoneessa ja sitoo pelokkaat peukalomme yhä tiiviimmin yhteen valheellisella turvallisuuden tunteella. Vuosien kuluessa siitä tuli ainoa totuus, valhe joka tunnetaan nimellä pelko.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Minä en kapinoi äitiäni vastaan, mutta jokin sisälläni huutaa vastarintaa. Tartun alitajuisesti aseisiin paljon viattomampaa vihollista vastaan. Tässä väijytyksessä panokset ovat korkealla ja jokainen tappio liian raskas. Tämä on sisällissotaa ja rintamalla taistelee eksynyt kiltti tyttö pistooli ohimollaan.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin väsynyt seisomaan varpaillani. Joskus oli olemassa ”me”, yksikkö joka ei tunnuslauseensa mukaan tarvinnut muuta maailmaa. Symbioosi oli vuorovaikutteinen mutta sen seuraukset kavalat. Minusta tuli äidilleni täydellinen mutta itselleni täydellisen yhdentekevä.

Minun nimeni on Malle ja panssarini on läpäisemätön. Minä täytän tilan, joka ruumiilleni on tässä kolmiulotteisessa maailmassa asetettu. Valeasuni turvin voin sulautua ihmisjoukkoon olematta kukaan, tapaamatta ketään ja ennenkaikkea kohtaamatta itseäni. Minä en tarvitse muuta maailmaa. Joskus minun on vaikea tunnistaa ihmistä, joka vilahtaa peilissä. Hän muistuttaa hämärästi jotain, jonka joskus luulin tunteneeni.

Minun nimeni on Malle ja äiti sanoo aina minulle, että olen arvokas ihminen. Seison yksin hämärässä veitsi kädessäni valmiina kirjoittamaan verisen tarinansa iholleni, eikä minusta tunnu yhtään arvokkaalta. Yksikään viilto ei yllä tarpeeksi syvälle, eikä yksikään sana kykene kuvaamaan sisälleni tiivistyneen tuskan määrää. Sairaalassa joku viisas setä kertoo minulle, että olen vihainen äidilleni. Minä hymyilen sille setälle, koska minä olen hyvin kiltti tyttö. Eihän setä voi ymmärtää. Setä voi vain tarjota synninpäästön pienillä valkoisilla tableteillaan. Jos makaan tällä vieraalla vuoteella tarpeeksi hiljaa, voin kenties lakata olemasta.

Minun nimeni on Malle ja minulla oli selkeä päämäärä. Minä halusin olla tarkoitus äidin elämälle ja isän kuolemalle. Huomaamattani askeleistani katosi tietty määrätietoisuus, viittaus perillepääsyn mahdollisuudesta. Olen pettymys isän kuolemalle, äidin elämälle ja pikku-Mallelle, joka halusi niin kovasti olla kiltti.

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole enää mitään mihin painaa peukaloni. En tarvitse muuta maailmaa, koska en tarvitse itseänikään.

Minun nimeni on Malle, mutta minä en enää asu pienessä pumpulilaatikossa enkä hymyile vastaantulijoille.

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin.

- Malle 25v. -

Wednesday, September 7, 2016

Silmissäni maailma näyttää…


En ole koskaan osannut kirjoittaa blogin sivupalkkiin lyhyttä ja ytimekästä kuvausta itsestäni bloggaajana tai minuna. Kuka minä olen? Voi elämä mikä kysymys. Yleensä tässä vaiheessa pitää vetää nyrkillinen nappuloita naamaan, kun alkaa vanne kiristää etulohkoa. Mutta tässä tulee… Minä!




Olen itseni suhteen erittäin ambivalentti. Toisaalta mua ei napostele yhtään mitä kukaan musta ajattelee, mutta saan jatkuvasti ulkoapäin enemmän tai vähemmän epäsuoria kehotuksia olla hissukseen omasta olotilastani. Ja tarkoitan tässä nyt sekä omaa lähipiiriäni että terveydenhuollon ammattilaisia. Jos diagnoosini sattuisi olemaan vaikkapa IBS minua kenties kannustettaisiin avoimuuteen ja hakemaan tukea verkosta kanssakärsijöiltä. Mielenterveys on edelleen tabu, enkä usko että asiaan on ihan heti tulossa muutosta.




Joten teen oman päätökseni puhua itsestäni, johtaa se sitten mihin johtaa. En koe voivani edes käsitellä omaa diagnoosiani sen vaatimalla tavalla ennen kuin annan itselleni luvan sanoa sen ääneen. Häpeä ei ole diagnoosini, enkä suostu enää kantamaan sen varjoa harteillani. Ai että mikä tämä kammottava terveysongelma sitten on? Lyhenne IBS toimii myös tässä tilanteessa aika hyvin… Irritable Brain Syndrome. Tunnetaan myös nimillä kaksisuuntainen mielialahäiriö, bipolaarihäiriö tai maanis-depressiivinen häiriö. Tuttujen kesken Bipo.




Mitä se sitten niinku tarkoittaa? Ulospäin sitä, että ihminen jonka olen juuri tavannut saattaa kuvailla mua ylisosiaaliseksi duracell-pupuksi ja ihmetellä kuinka yhtäkkiä tipahdan kartalta enkä vastaa puhelimeen tai sähköposteihin. Kaipa sen voisi sanoa niinkin, että mun akku on rikki. Välillä paristo on täydessä latingissa ja luovuttaa energiaa niin paljon kuin sitä vaan jaksaa käyttää. Sitten (täysin itsellenikin tuntemattomista syistä ja ilman ennakkovaroitusta) lataus onkin yhtäkkiä loppu ja sängystä nouseminen vaatii ylitsepääsemättömiä ja epäinhimillisiä ponnistuksia. Neljää ruusua lainatakseni ”Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa”, mutta tässä tapauksessa tahto ei riitä nostamaan nuorallatanssijaa ilmaan. Ironista, että sairauden hoitoon käytetään juuri paristoistakin tuttua litiumia. Totta hemmetissä kuvio on paljon monimutkaisempi, raadollisempi ja kivuliaampi pääni sisällä, mutta tältä elämäni saattaa näyttää ulospäin sitä tuntemattomalle.




Sain diagnoosini muutama vuosi sitten ja olen käyttänyt sairauslomapäiviäni ahkerasti testaten jos minkälaisia lääkecocktaileja. Vaikeinta bipon hyväksymisessä on myöhäinen diagnosointi ja sen vaikutus muihin ihmisiin. Tiedän, että en ole diagnoosini. Minä en ole sairauteni enkä saisi antaa sen määritellä itseäni, mutta samaan aikaan on hankala olla pohtimatta näitä asioita, kun lähipiiri vähättelee diagnoosia (tyyliin ”kaikillahan se nykyään on”) ja toisaalta siitä ei saa puhua lainkaan (tyyliin ”älä höpötä, lääkärit nyt medikalisoi kaiken”). Olen ollut mielenterveyspuolella aktiivisena asiakkaana anoreksian ja kroonisen masennuksen vuoksi jo pitkään, mutta vasta tämän diagnoosin myötä tunnen olevani todella yksin. Bipon diagnosointiin menee keskimäärin kymmenen vuotta aikaa, joten sain diagnoosini melko lailla keskimääräisessä ajassa. Itselleni leima heitettiin otsaan täysin puskista (tosin pitkällisten psykologin testien jälkeen) ja jäin sen jälkeen itsekseni katsomaan peilikuvaani, jotta mikä siinä nyt on muuttunut, jos mikään.




Mielenterveyspuolen sairaudet ovat edelleen hankalasti käsiteltäviä asioita niin itse potilaille kuin kanssakärsijöille. Ulospäin näytän ehjältä, jopa pelottavan koossa olevalta ja hymyilevältä ihmiseltä. Mutta minä olen rikki enkä tiedä onko maailmassa sellaista nappulakombinaatiota, jolla tukkia tämän vuotavan seulan. Alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että bipo on sairaus, ei heikkoutta. En jaksa enää välittää sairauden mahdollisesta leimaavasta vaikutuksesta elämääni. Vettä tulee jos on tullakseen. Yritän tästä lähin keskittää energiani asioihin, joihin voin oikeasti vaikuttaa ja kiinnittää minimaalisen määrän huomiota niihin, jotka eivät ole omassa vallassani.




Blogi jää tämän myötä pienelle tauolle, koska henkilökohtainen elämäni on pyörremyrskyn kourissa. Katsotaan minne parveketuolit asettuvat tämän  tuulen tyynnyttyä, kerätään kimpsut kasaan ja jatketaan siitä mihin jäätiin... tai kenties jostain aivan uudesta. Kuka näitä tietää?




Bon voyage, nähdään tuulen tuolla puolen!




Sunday, September 4, 2016

Neonliuku


Nämä neonkynnet taitavat olla peräisin niinkin kaukaa kuin kesäkuulta. Inhoan postata vanhoja kynsiä, mutta tässä nää nyt vaan on. Liuku onnistui ihan pirun hyvin, mutta leimat menivätkin sitten (tietysti) aivan penkin alle.




Oli ihan pakko kokeilla saisinko viisi väriä mahdutettua kynnelle, ja kyllähän ne näille pituuksille mahtuivat hyvinkin. Töpsöttelin värit paljaalle kynnelle kostutetulla meikkisienellä. Ainoa ongelma oli juurikin kynnen pituus, koska jouduin käyttämään meikkisienen pitkää sivua ja homma uhkasi mennä hankalaksi. Katsokaapas muuten makrokuvaa oikein tarkkaan. Let's Jamin shimmer näkyy kuin näkyykin kynnellä!





Leimakuviot löytyivät BM-XL134 laatalta, jolla on ihania scifi-kuvioita. Kynsien pituus oli kesäkuussa yli minkään tunnetun leimakuvion, joten valitsin laatalta viivakuvion, jonka voisin laittaa kynnelle vinoon. Ja kuinka vinoon (ja vitulleen) se homma sitten menikin. Voitte uskoa, että kiukutti ihan himppasen.





Nämä jäänevät vähäksi aikaa viimeisiksi pitkiksi stilettokuviksi, koska kynnet viilaantuivat eilen lyhyiksi nysäneliöiksi. Geelit on edelleen paikoillaan vahvistamassa omaa haperokynttäni mutta pituudesta lähti PALJON. Voi Jeesus-mies miten voi olla koneella kirjoittaminen helppoa, kun en jatkuvasti osu vääriin namiskuukkeleihin.

Nyt syksy saa, mielen ja sydämen!





Tuesday, August 23, 2016

More is more!


Tänään saamme taas todistaa tilannetta, jossa kynsien lakkaus lähti totaalisesti sormikkaasta. Asetonipullon asemesta tarrauduin leimasimeen kuin henkikultaani ja jatkoin leimaamista, kunnes kynnet olivatkin yhtäkkiä ihan mukiinmenevät.



Nimimerkillä "pet hair is my glitter"!!!


Homma lähti liikkeelle Cupcake Polishin Jubilee-lakasta, joka oli pakko testata kynsillä heti kirppisteltyäni sen kaverilta. Luin eräästä blogista (älkää kysykö nimeä, koska en muista), että holohöperö bloggaaja oli maalannut tällä lakalla jopa avaimensa peräosan. Oli muuten ihan sairaan hieno! Pitäiskö tuunata vaikkapa Ikean ruma Tertial uuteen uskoon?




Aikani ihasteltuani alkoi leimasinsormea syyhytä ja kävi taas vanhanaikaiset eli nappasin käten mitä pöydällä oli. Colour Alikelta tuli tässä hiljan pari uutta hololeimauslakkaa, joista päätin kokeilla mustaa Princeä. Epäilin hololakan peittävyyttä, joten leimasin ebay-laatoilta ensin alle kunkin kuvion mustalla ja sen päälle Princellä saman kuvion niin tarkkaan kuin taisin. Leimat näyttivät jopa mustan päällä epämääräisen mutaisilta ja taittoivat vihreään. Pyh! Eikun lisää leimaa päälle.




Samaisilta XY-J-sarjan laatoilta (tilasin kaikki laatat ebaystä ja toimii kuin häkä, kuvia instassa) latasin kynsille leimoja Masuran magneettilakalla (120 Ruby Temptation), joka leimaa aivan järisyttävän hyvin. Tässä vaiheessa vedin pikakuivattajan kynsille ja magnetisoin lakan Masuran kissansilmämagneetilla. 




Kynnet näyttivät sekavilta ja olin jo aikeissa deletoida koko operaation, kunnes muistin vanhan sääntöni: enemmän on aina enemmän! Joten tutkailin ihan oikein ajatuksen kanssa MoYoun laattavalikoimaani ja valitsin kaksi leimaa, jotka mielestäni sopisivat kynsille ja saattaisivat pelastaa päivän. Tähtileima löytyy Timetraveller 70’s 03-laatalta ja viivaleima puolestaan Holy Shapes 08-laatalta.




Lopputulemana päädyin ihastelemaan kynsiä ja asetonihöyryt saivat odottaa muutaman hetken. Onko teillä tapana aloittaa kiltisti alusta kynsimokan keskellä vai jatkatteko hammasta purren katkeraan loppuun asti? Itselläni ei ole kärsivällisyyttä aloittaa alusta, joten joskus nämä mokat toimivat… useimmiten eivät. 

Ei voi tietää ennen kuin kokeilee!




Saturday, August 20, 2016

Arrggggh!


Taas mä tipahdin. Siis pois blogista… ja vähän kaikesta. Mikäli tämä ei ole vielä käynyt selväksi jollekin lukijalle, niin tätä tää nyt vaan on. Mä tipahtelen. In and out of life!




Elämä mun kanssa on about yhtä helppoa kuin… sanotaan nyt vaikka (paremman aasinsillan puutteessa) valkohain. Mun ei ole tosin pakko liikkua koko ajan eteenpäin pysyäkseni hengissä, kuten tämän maailman kookkaimman petokalan. Homma on vähän just päinvastoin eli välillä musta kuoriutuu esiin ihan kunnon Stay in Bed Mom.




Ainakin yhden piirteen suhteen olemme valkohain kanssa samiksia. Me molemmat olemme luonteeltamme yksineläjiä. Oma tila ja oma aika ovat tälle Vantaan valkohaille enemmän kuin elinehto. Tykkään nykyään jopa nukkua mieluummin yksin, herkkäuninen kun olen eikä mun tarvitse onneksi uida nukkuessani (paitsi joskus unissani). Vitsi miten ihanaa on levähtää kunnon X-asentoon, kun sängyssä ei ole ketään ketä tarvitsee varoa potkimasta.




Jos nukkuessa olenkin vaarallinen lähinnä itselleni puristaessani terävät kynnet kivuliaasti nyrkkiin tai raapaistessani silmämunaa asentoa vaihtaessani, niin hereillä olen aika tyypillinen valkohai. Mikäli henkilökohtaiseen tilaani eksyy huonona ajankohtana, revin kenet tahansa kappaleiksi terävillä sanoilla ja ilkeillä huomautuksilla. Vittuiluksikin tätä olen kuullut kutsuttavan. Olen siis VVV = Vantaan vittuileva valkohai!




Valkohaista viidenteen eli kynsiin. Olen kehittänyt jälleen uuden pienimuotoisen pakkomielteen lopetettujen PP:n lakkojen suhteen. Voi olla, etten ole kahta kertaa vilkaissut tiettyä lakkaa mutta auta armias, kun lopetusilmoitus tulee niin luottokortti vinkuu. Lopettaminen on vähän sama kuin kuoleminen, sitä ei voi perua. Elämän voi perua mutta kuolemaa ei. Olen aina ollut vähän herkkä lopettamisten suhteen, joten syytän psyko-fyysis-sosiaalisen kehitykseni vinoutuneisuutta tästä lakkahamsteroinnin uudesta ulottuvuudesta.





Bette on ollut ihastelujeni kohteena kauan, mutta lopettamisuutinen sai mut vihdoin liikkeelle. Nämä kynnet syntyivät sillä hetkellä kun avasin kaksi pakettia, joista toisesta paljastui ihanainen sininen holounelma Bette ja toisesta ÜberChicin Nautical minilaatta. Myönnän ostaneeni laatan pelkästään valkohain vuoksi. Shark Week!!! Loppu onkin sitten historiaa eli Bette löysi tiensä kynsille ja peitti holotuksellaan kahdella kerroksella (vaikka onkin näitä PP:n läpikuultavia holoja). Kaksoisnapsautin kynsiin mustat ja valkoiset leimat hailaatalta ja sain keskisuuren hermoromahduksen, kun tajusin että värit on väärin päin ja haikalan hampaat on mustat kuin mielialani konsanaan. Kuvia tutkaillessani huomasin myös tämän nimenomaisen valkohain ehtineen jo saaliinsa kimppuun ja repineen keskisormen lakkaa reunasta irti. Pirun peel off! Ei sen nyt ihan näin nopeasti tarvitsisi toimia, otin nimittäin kuvat heti lakkaamisen jälkeen, vaikka kuvien perusteella veikkaisin lähinnä seuraavaa päivää.

Terkkulit VVV:ltä!



Friday, July 22, 2016

Sateinen päivä Vantaalla


Heinäkuu on ollut säiden puolesta aivan parasta aikaa. Sadetta, ukkosta ja viileää! Ei, en ole sarkastinen vaan ihan oikeasti inhoan kuumuutta. Ei sillä, inhoan kyllä kylmääkin ihan yhtä aktiivisesti mutta kylmältä on jotenkin helpompi suojautua vetämällä lisää vällyjä ylle ja kääriytymällä kuuman kaakaokupposen kanssa sohvan nurkkaan. Kuumuus ja sisätilat saavat mielenrauhani järkkymään todella helposti. Varsinkin jos yöllä ei saa nukuttua kuumuuden takia. Ihan sama kuinka alasti sitä hilluu, niin hiki valuu silti. Siinä missä kylmyyteen auttaa lisäeristys, kuumuutta vastaan ei voi suojautua repimällä nahkaan taskua.




En ole ulkoilmaihminen, koska kärsin idioottimaisesta nuhasta (tunnetaan myös nimellä idiopaattinen nuha) ja nenä vuotaa kuin koski suurimmassa osassa ulko-olosuhteita. Pieninkin tuulenvire saa aikaa kamalan räkimiskohtauksen. Kaikki allergialääkkeet on testattu mutta eiväthän ne auta, kun kyse ei ole allergiasta vaan autonomisen hermoston ylireagoimisesta. Yksi nenäsumute jeesii jonkin verran, mutta sitä ei saisi käyttää jatkuvasti voimakkaan limakalvojen kuivumisen vuoksi. Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä muutaman vuoden ja onnistunut melko tyylikkäästi rajoittamaan elämäni neljän seinän sisään. Hengittäminen on kuitenkin vielä sen verran elämää ylläpitävä ehto (niin kauan kunnes japanilaiset keksivät jotain kivaa), etten jaksa kakoa ulkoilun vuoksi keuhkoja pihalle.





Niin, että mitenkö tämä jaarittelu liittyy kynsitaiteiluun? Ei oikeastaan mitenkään, mutta toisaalta monellakin tapaa. Tykkään kotoilusta eikä se ahdista millään tasolla, ellei järjetön helleaalto sulata aivoja ja revi hermoja riekaleiksi. Paras kotoilusää on sateinen ja pimeä, viileänraikas ilma. Kynsilakka kuivuu, telkkarin tuijottaminen on kivaa ylimääräisten auringonsäteiden ollessa tiessään ja sohvalle voi kesälläkin kääriytyä fleecen alle. Sateinen päivä Vantaalla on huomattavan paljon mukavampi kuin, sanotaanko vaikka sateinen päivä Barcelonassa. Mikään ei ole niin kismittävää kuin sadepäivä keskellä kaupunkilomailua. Nyt aletaan jo päästä asian ytimeen!




FUN Lacquerin kesäkokoelma ei tällä kertaa aiheuttanut suuria sydämenmuljahteluja mutta kyllä siellä ainakin yksi helmi oli joukossa. Rainy Day in Barcelona vaikutti ensivilkaisulla melko tavalliselta lilalta lineaarihololta, joka muistutti lähinnä Color Clubin Eternal Beautyä. Muutamissa kuvissa alkoi kuitenkin näkyä lakassa tuikkiva viettelevä vihertävän metallinen kiilto, joka vaati ehdottomasti lisäselvittelyjä ja lopulta päädyin napsauttamaan tilauksen menemään Cesarsille. Lakka näyttää todellisuudessa siltä kuin Color Clubin kaksi kaunokaista Eternal Beauty sekä Snakeskin olisivat saaneet rakkauslapsen. Yritin vertailla lakkaa muihin omistamiini (tikkukuva instassa) mutta unohdin joukosta Eternal Beautyn jälkeen ilmeisimmän vaihtoehdon, nimittäin FUNin Siberian Squillin. Sävyltään nämä kaksi ovat samoja, mutta SS:n joukossa on paljon mikrohologlitteriä (joka tekee lakasta enemmän scattered tyylisen) ja siitä puuttuu vihreä metallisuus (minkä vuoksi lakka vaikuttaa lämpimämmältä).




Otin riskin tämän lakan kanssa, mutta se kannatti. Olen aivan rakastunut. Jos Let the Sea Set You Freen sinisessä pohjassa olisi samanlainen metallinen shimmer, tilaisin ehdottomasti senkin. Kuvissa en tällaista ole erottanut, vaikka lakan kuvaillaankin taittavan pinkkiin. Rakastan A Englandin Whispering Waves lakan pinkkiä flashiä, mutta FUNin lakasta en löydä tuota väitettyä shimmeriä yhdestäkään julkaistusta kuvasta. Pitäisi ehkä päästä hipelöimään lakkaa livenä. Barcelona on joka tapauksessa unelmien täyttymys enkä voi lakata ihastelemasta sen uniikkia kauneutta.




Lakka ei ole samaan tapaan peittävä kuin esim. CC:n Halo Huesit mutta sen holoisuus ja shimmer ovat niin voimakkaat, että itse selvisin helposti kahdella kerroksella. Tässä lakassa annan läpinäkyvän koostumuksen anteeksi, koska se tekee itse asiassa lakasta entistä kauniimman eteerisyydellään. Voisin verrata koostumusta Glisten & Glown Cocktails Anyone? –holoihin, jotka saavat lisää ulottuvuuksia voimakkaaseen lineaariholoonsa juurikin läpinäkyvyydestään. Koristeluja tämä lakka ei oikeastaan kaipaa mutta pöydällä pyöri Bundle Monsterin Festival-sarjan laattoja, joita halusin päästä testaamaan. BM-S301 ja BM-S308 laatoilla oli mukavan oloisia höyhenleimoja, joita leimasin kynsille tuplana. FUNin lakan shimmer muistutti täsmälleen Viva la Divan metallisen vihreää lakkaa 132, jota käytän leimauksiin. Päälle leimasin samat kuviot mustalla. Kerrankin osasin olla peittämättä koko lakkaa leimoilla! 


Kotiutuiko teille yhtään FUNin kesälakkaa?




Saturday, July 16, 2016

Nautical part III


Viikonlopun riesaksi päräytän teille vielä yhdet meriaiheiset kynnet. Ensin seuraa pieni tunnustus. Hei, nimeni on Malle ja olen Google-addikti. Jos on olemassa kysymys, on olemassa myös mahdollisuus, että googeli tietää vastauksen. Pari päivää sitten päädyin lukemaan semilaajasti geostrofisesta tuulesta ja suihkuvirtauksista sekä haikalojen monimutkaisesta lisääntymisestä. Vielä kun saisin jostain valokuvamuistin, etten joutuisi tarkastamaan samoja asioita sataan kertaan uudelleen. Tämä pää nimittäin vuotaa kuin seula! Onneksi on googeli.




Seilorikynsiä tehdessäni huomasin leimauslaatoilla kahdenlaisia miekkakalan oloisia otuksia. Muistin, että jossain leffassa urheilukalastettiin myös hieman pienemmällä soipottimella varustettuja ötököitä, marliineja, mutta siihen päättyikin oman tietopankkini sisältö ja kysymysten tulva kasvoi googelointihetken kokoiseksi. Wikipedia sanoo näin: Sekä marliinit että miekkakalat ovat purjekaloja, jotka kuuluvat ahvenkalojen lahkoon. No niin, kannatti elää tämäkin päivä! Wikipedia osasi myös kertoa, ettei miekkakalan miekan funktiosta ole tarkkaa selvyyttä. Sen arvellaan käyttävän miekkaa ravinnonhankkimiseen uiden kalaparven keskelle, saaden kilarit ja syöden nauruun/lävistykseen/sydäriin kuolleet kalat (asiaa ei oltu esitetty WP:ssä aivan noilla sanoilla).




Miettikää hei nyt oikeesti, että me Homo Sapiensit kuvitellaan olevamme luomakunnan huipulla eikä meillä silti ole edes aavistusta mihin miekkakala tai vaikkapa sarvivalas käyttää tuota hulppeata sojotintaan. Helppohan se on heittää oppineita arvauksia kehiin, mutta faktaa ne eivät ole sen enempää kuin sarven käyttö näppäränä vessapaperitelineenä. Mua niin kiehtoo kaikki tällaiset maailman eriskummallisuudet ja se miten vähän tiedämme upeasta planeetastamme saati sitten maailmankaikkeudesta. Olisiko muuten hieman hienoa, jos joku Homo Sapiens Superior pohtisi satojentuhansien vuosien kuluttua, jotta mihin kummaan tämä muija tarvitsi näitä pitkiä ja teräviä muovinpalasia sormiensa jatkona. Muinaista irlanninhirveä ja sen jättimäisiä sarvia koskevaa evolutiivista kiistaa lainatakseni, en ole olemassa kynsieni vuoksi vaan niistä huolimatta.





Palataanpa muovinpalasiin ja tälle planeetalle. Torstain postauksessa nähtiin kaksi Essien kesäkokoelman lakkaa ja tänään niitä nähdään vielä yksi, se kaikkein kaunein. Pelkäsin Viva Antigua!:n (onko näihin lakkanimiin pakko lisätä välimerkkejä, kysyy hän?) olevan liian turkoosi ja samankaltainen China Glazen What I Like about Bluen kanssa. Turha pelko, sillä lakka on todellakin enemmän vihreä (niinku aqua, you know) kuin turkoosi ja sen pohjaväri on valoa vasten tikulta tirkisteltynä melko lailla identtinen Essien Melody Makerin kanssa. Viva Antigua!:an on lisätty Essien upeaa glass fleck –tyylistä hitulaa, jonka kultainen sävy saa lakan vaikuttamaan entistäkin lämpimämmältä. Tämä lienee kesän 2016 kaunein lakka.




Valitsin turkoosinvihreälle pariksi IsaDoran tekstuurilakan Emerald Crush, sillä lakan seassa pyörii juurikin sopivan sävyisiä turkoosinvihreitä mikroglittereitä. Tarkoituksenani oli jättää pinta tekstuuriseksi mutta meriteema vaati saada maksimaaliset kimallustehot irti tästä lakasta, joten päällystin tekstuurin leimauksen jälkeen kahdella pikakuivattajakerroksella. Mundon tilauksessa sattui sopivasti olemaan mukana Viva Antigua!:n sävyinen Aqua-leimauslakka, jonka otin tietysti mukaan lakkaukseen. Kultainen leimauslakka on myöskin MdU:n ja mustan virkaa toimitti tällä kertaa MoYou Londonin leimauslakka. Leimat löytyvät MYL:n laatoilta 01 sekä 17. Väittäisin että kynsillä on sekä miekkakaloja että marliineja, mutta väärinymmärrysten välttämiseksi sanotaan näitä nyt sitten vaikka purjekaloiksi niin kaikki ovat tyytyväisiä.




Tykkään kynsistä, vaikka purjekalat eivät erityisesti aiheutakaan sydämentykytyksiä soipottimiensa evolutiivisen taustan ulkopuolella. Carpe diem vaan kaikille ja niin poispäin!