Sunday, September 25, 2016

Muistoja muuton myllerryksestä


Täällä päässä alkaa olemaan yksi elämä taas kerran paketoituna muuttolaatikoihin ja lähdön aika lähestyy. En osaa enää surra, lähteminen on tuttua, melkein kuin kotiintulo. Sitä on aina hiukan vanhempi, tuskin lainkaan viisaampi, ja hieman tukevammalla suojakuorella varustettu. Kuten usein muuton yhteydessä, minäkin päädyin lueskelemaan vanhoja papereitani ja törmäsin kirjoitukseen, joka on peräisin viidentoista vuoden takaa. Pelottavaa, miten vähän asiat muuttuvat, miten jumissa sitä voikaan olla omassa lapsuudessaan ja itsessään. 

Muutto saa aina pohtimaan mistä sitä on kotoisin ja minne kenties matkalla, mutta jos ihan totta puhutaan niin koko homma on ihan sen itsensä jauhamista. Elämä on mitä se on, oli 15 vuotta sitten ja tulee olemaan 15 vuoden päästä. Nostalgiaa tai kenties väsymystä, mutta jätän tähän alle palan elämästäni (sen 15 vuotta sitten rustatun). Kuin leivänmurun metsäpolulle. Että löydän taas takaisin kotiin...




Minun nimeni on Malle

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin. Minä elän pienessä pumpulilaatikossa ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle. Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Äitinikin on aina kiltti ja tietää kaiken ja suojelee kaikelta. Hän painaa peukalonsa minun pientä peukaloani vasten ja sanoo, ettei me tarvita muuta maailmaa, kun meillä on toisemme. Miksiköhän äidin silmät aina kimmeltää niin kauniisti, kun hän sanoo sen?

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole isää. Äiti sanoo, että se hukkui pulloon mutta en minä kyllä ole löytänyt, vaikka olen jo aikani etsinyt. Äiti sanoo, että isällä oli rankkaa, kun sen oma äiti rakasti sitä liikaa. Onneksi minun äitini rakastaa minua vain niin paljon, että olen hänen elämänsä tarkoitus, eikä minulla tule koskaan olemaan niin rankkaa.

Minun nimeni on Malle ja minä seison yksin eteisessä. Seison aina tässä ovella varpaillani ja tirkistelen ovisilmästä joko äiti tulee töistä kotiin. Nousen varpailleni kuin balettitanssija ja odotan kunnes keltainen hissin ovi heilahtaa. Tunnistan äidin korkokenkien kopinan rappukäytävässä. Minusta on tullut hyvä kuuntelemaan ääniä. Ne on helpompi tunnistaa kuin äidin vaihtelevat mielialat. Minun nimeni on Malle ja minä pelkään, ettei äiti ehkä koskaan tulekaan. Isi hukkui pulloon, ehkä äiti eksyi itseltään. Minä seison eteisessä varpaillani kunnes äiti löytää kotiin.

Minun nimeni on Malle ja minä pelkään kuolemaa. Se hukutti isin pulloon ja nyt äiti pelkää minua, koska minä pelkään niin paljon. Äiti pelkää oikeasti avuttomuuttaan ja omaa pelkoaan mutta äiti on niin yksin, että minun on oltava vahva. Silloin äidin ei tarvitse pelätä minun pelkäävän, että hän pelkää. Isin kuoltua perheeseemme muutti uusi asukas. Se tuli salaa sisältämme, istuu olohuoneessa ja sitoo pelokkaat peukalomme yhä tiiviimmin yhteen valheellisella turvallisuuden tunteella. Vuosien kuluessa siitä tuli ainoa totuus, valhe joka tunnetaan nimellä pelko.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Minä en kapinoi äitiäni vastaan, mutta jokin sisälläni huutaa vastarintaa. Tartun alitajuisesti aseisiin paljon viattomampaa vihollista vastaan. Tässä väijytyksessä panokset ovat korkealla ja jokainen tappio liian raskas. Tämä on sisällissotaa ja rintamalla taistelee eksynyt kiltti tyttö pistooli ohimollaan.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin väsynyt seisomaan varpaillani. Joskus oli olemassa ”me”, yksikkö joka ei tunnuslauseensa mukaan tarvinnut muuta maailmaa. Symbioosi oli vuorovaikutteinen mutta sen seuraukset kavalat. Minusta tuli äidilleni täydellinen mutta itselleni täydellisen yhdentekevä.

Minun nimeni on Malle ja panssarini on läpäisemätön. Minä täytän tilan, joka ruumiilleni on tässä kolmiulotteisessa maailmassa asetettu. Valeasuni turvin voin sulautua ihmisjoukkoon olematta kukaan, tapaamatta ketään ja ennenkaikkea kohtaamatta itseäni. Minä en tarvitse muuta maailmaa. Joskus minun on vaikea tunnistaa ihmistä, joka vilahtaa peilissä. Hän muistuttaa hämärästi jotain, jonka joskus luulin tunteneeni.

Minun nimeni on Malle ja äiti sanoo aina minulle, että olen arvokas ihminen. Seison yksin hämärässä veitsi kädessäni valmiina kirjoittamaan verisen tarinansa iholleni, eikä minusta tunnu yhtään arvokkaalta. Yksikään viilto ei yllä tarpeeksi syvälle, eikä yksikään sana kykene kuvaamaan sisälleni tiivistyneen tuskan määrää. Sairaalassa joku viisas setä kertoo minulle, että olen vihainen äidilleni. Minä hymyilen sille setälle, koska minä olen hyvin kiltti tyttö. Eihän setä voi ymmärtää. Setä voi vain tarjota synninpäästön pienillä valkoisilla tableteillaan. Jos makaan tällä vieraalla vuoteella tarpeeksi hiljaa, voin kenties lakata olemasta.

Minun nimeni on Malle ja minulla oli selkeä päämäärä. Minä halusin olla tarkoitus äidin elämälle ja isän kuolemalle. Huomaamattani askeleistani katosi tietty määrätietoisuus, viittaus perillepääsyn mahdollisuudesta. Olen pettymys isän kuolemalle, äidin elämälle ja pikku-Mallelle, joka halusi niin kovasti olla kiltti.

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole enää mitään mihin painaa peukaloni. En tarvitse muuta maailmaa, koska en tarvitse itseänikään.

Minun nimeni on Malle, mutta minä en enää asu pienessä pumpulilaatikossa enkä hymyile vastaantulijoille.

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin.

- Malle 25v. -

10 comments:

  1. Mulla olisi tähän ihan mielettömästi kirjoitettavaa ja sanottavaa, mutta en tiedä mistä aloittaisin.
    Kun luin sanan pelko, mulla kouraisi vatsan pohjasta.
    Kun elämä on päämäärätöntä etsimistä, loputonta itsensä hukkaamista, sanat hukkuvat. Jokainen päivä on uusi annos outoutta.
    Mun elämä on ollut etsimistä yli 30 vuotta. En ole itseäni vielä löytänyt, mutta odotan sitä päivää, kun se tapahtuu. Sitä kohti kuljen.
    Ehkä meille ei-mistään-kotoisin-oleville on joku paikka jossain? Ehkä siellä tavataan. Jos löydän osoitteen, olet ensimmäinen, jolle sen tulen kertomaan.

    ReplyDelete
  2. Tekis mieli sanoa tähän jotain rohkaisevaa, mut useimmiten se kuulostaa niin kliseiseltä, joten jätän sanomatta ja totean vaan, että ihan älyttömän upeasti kirjoitettu <3

    ReplyDelete
  3. Ehkä hiljaisuus on paras myötätunnon osoitus. ♥

    ReplyDelete
  4. Sinun nimesi on Malle ja sinä osaat kirjottaa. Mä jätän tähän tällaisen sydämen, kun en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi ❤

    ReplyDelete
  5. Mua alko itkettää, ku tunnistin itseni sun kirjotuksesta. Oot ihana! <3

    ReplyDelete
  6. Malle <3 olipa tutun tuntuinen tarina

    ReplyDelete
  7. Pieni Malle sai liikaa kannettavakseen pienille harteilleen ja pienelle sydämelleen. <3

    ReplyDelete

Please, feel free to leave comments in Finnish or in English. I'd love to hear from you. Thank you lovelies :)