Wednesday, September 7, 2016

Silmissäni maailma näyttää…


En ole koskaan osannut kirjoittaa blogin sivupalkkiin lyhyttä ja ytimekästä kuvausta itsestäni bloggaajana tai minuna. Kuka minä olen? Voi elämä mikä kysymys. Yleensä tässä vaiheessa pitää vetää nyrkillinen nappuloita naamaan, kun alkaa vanne kiristää etulohkoa. Mutta tässä tulee… Minä!




Olen itseni suhteen erittäin ambivalentti. Toisaalta mua ei napostele yhtään mitä kukaan musta ajattelee, mutta saan jatkuvasti ulkoapäin enemmän tai vähemmän epäsuoria kehotuksia olla hissukseen omasta olotilastani. Ja tarkoitan tässä nyt sekä omaa lähipiiriäni että terveydenhuollon ammattilaisia. Jos diagnoosini sattuisi olemaan vaikkapa IBS minua kenties kannustettaisiin avoimuuteen ja hakemaan tukea verkosta kanssakärsijöiltä. Mielenterveys on edelleen tabu, enkä usko että asiaan on ihan heti tulossa muutosta.




Joten teen oman päätökseni puhua itsestäni, johtaa se sitten mihin johtaa. En koe voivani edes käsitellä omaa diagnoosiani sen vaatimalla tavalla ennen kuin annan itselleni luvan sanoa sen ääneen. Häpeä ei ole diagnoosini, enkä suostu enää kantamaan sen varjoa harteillani. Ai että mikä tämä kammottava terveysongelma sitten on? Lyhenne IBS toimii myös tässä tilanteessa aika hyvin… Irritable Brain Syndrome. Tunnetaan myös nimillä kaksisuuntainen mielialahäiriö, bipolaarihäiriö tai maanis-depressiivinen häiriö. Tuttujen kesken Bipo.




Mitä se sitten niinku tarkoittaa? Ulospäin sitä, että ihminen jonka olen juuri tavannut saattaa kuvailla mua ylisosiaaliseksi duracell-pupuksi ja ihmetellä kuinka yhtäkkiä tipahdan kartalta enkä vastaa puhelimeen tai sähköposteihin. Kaipa sen voisi sanoa niinkin, että mun akku on rikki. Välillä paristo on täydessä latingissa ja luovuttaa energiaa niin paljon kuin sitä vaan jaksaa käyttää. Sitten (täysin itsellenikin tuntemattomista syistä ja ilman ennakkovaroitusta) lataus onkin yhtäkkiä loppu ja sängystä nouseminen vaatii ylitsepääsemättömiä ja epäinhimillisiä ponnistuksia. Neljää ruusua lainatakseni ”Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa”, mutta tässä tapauksessa tahto ei riitä nostamaan nuorallatanssijaa ilmaan. Ironista, että sairauden hoitoon käytetään juuri paristoistakin tuttua litiumia. Totta hemmetissä kuvio on paljon monimutkaisempi, raadollisempi ja kivuliaampi pääni sisällä, mutta tältä elämäni saattaa näyttää ulospäin sitä tuntemattomalle.




Sain diagnoosini muutama vuosi sitten ja olen käyttänyt sairauslomapäiviäni ahkerasti testaten jos minkälaisia lääkecocktaileja. Vaikeinta bipon hyväksymisessä on myöhäinen diagnosointi ja sen vaikutus muihin ihmisiin. Tiedän, että en ole diagnoosini. Minä en ole sairauteni enkä saisi antaa sen määritellä itseäni, mutta samaan aikaan on hankala olla pohtimatta näitä asioita, kun lähipiiri vähättelee diagnoosia (tyyliin ”kaikillahan se nykyään on”) ja toisaalta siitä ei saa puhua lainkaan (tyyliin ”älä höpötä, lääkärit nyt medikalisoi kaiken”). Olen ollut mielenterveyspuolella aktiivisena asiakkaana anoreksian ja kroonisen masennuksen vuoksi jo pitkään, mutta vasta tämän diagnoosin myötä tunnen olevani todella yksin. Bipon diagnosointiin menee keskimäärin kymmenen vuotta aikaa, joten sain diagnoosini melko lailla keskimääräisessä ajassa. Itselleni leima heitettiin otsaan täysin puskista (tosin pitkällisten psykologin testien jälkeen) ja jäin sen jälkeen itsekseni katsomaan peilikuvaani, jotta mikä siinä nyt on muuttunut, jos mikään.




Mielenterveyspuolen sairaudet ovat edelleen hankalasti käsiteltäviä asioita niin itse potilaille kuin kanssakärsijöille. Ulospäin näytän ehjältä, jopa pelottavan koossa olevalta ja hymyilevältä ihmiseltä. Mutta minä olen rikki enkä tiedä onko maailmassa sellaista nappulakombinaatiota, jolla tukkia tämän vuotavan seulan. Alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että bipo on sairaus, ei heikkoutta. En jaksa enää välittää sairauden mahdollisesta leimaavasta vaikutuksesta elämääni. Vettä tulee jos on tullakseen. Yritän tästä lähin keskittää energiani asioihin, joihin voin oikeasti vaikuttaa ja kiinnittää minimaalisen määrän huomiota niihin, jotka eivät ole omassa vallassani.




Blogi jää tämän myötä pienelle tauolle, koska henkilökohtainen elämäni on pyörremyrskyn kourissa. Katsotaan minne parveketuolit asettuvat tämän  tuulen tyynnyttyä, kerätään kimpsut kasaan ja jatketaan siitä mihin jäätiin... tai kenties jostain aivan uudesta. Kuka näitä tietää?




Bon voyage, nähdään tuulen tuolla puolen!




15 comments:

  1. Rohkea avaus. Kaikkea hyvää, tulipa sitten mitä tahansa eteen.

    ReplyDelete
  2. Olet rohkea, kun kirjoitit tämän - itse osittain samojen diagnoosien alla tiedä, ettei se ole helppoa. Vaikkei pitäisi, niin kyllähän sitä muiden mielipidettä ja suhtautumista miettii. Ja kyllähän se vaikuttaa suhtautumiseen. Koska omat sairaudet ei enää niinkään näy päälle päin, en asiasta ole esimerkiksi nyt ammattikorkeassa kertonut kenellekään - en halua että se määrittää mua.

    En oikein osaa sanoa muuta, kuin laimeasti ja kuluneesti toivottaa voimia. ♥

    ReplyDelete
  3. Ohoh. Olipa kirjoitus. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivon myös, että palailet vielä joskus blogin pariin. Edes vähäsen, sillä lakkauksesi ovat taidetta, jota on ilo katsella. :)
    Mutta first things first. Toivottavasti myrskytuulet tyyntyy pian, ja olo helpottaa. Tärkein olet kuitenkin sinä itse, ja se että voit hyvin. Voimia!

    ReplyDelete
  4. Oot tosi rohkea, ja kirjoitus on täyttä asiaa! Voimia myllerryksiin ja tsemppiä tulevaan - olipa se sitten mitä tahansa! <3

    ReplyDelete
  5. Haleja <3 rohkeaa avautua asiasta. Toivottavasti vielä kuitenkin nähdään, muuten mulle tulee tosi kova ikävä <3

    ReplyDelete
  6. Olipa rohkea kirjoitus. ♥ Olet ihana ja vahva! Olen satavarma että pääset tämänkin myrskyn läpi entistä ehjempänä rantaan. Olet ajatuksissa muru. ♥

    ReplyDelete
  7. Hyvä kirjoitus! Tuo vaikenemaan pyytäminen on musta tyhmää, silloin kun asioista puhutaan niin silloin niihin pystyy reagoimaan oikealla tavalla, oli kyse mistä tahansa! Voimia tulevaisuuteen, toivottavasti vielä kuullaan! ♥

    ReplyDelete
  8. Onnekseni tunnen useamman ihmisen mitä erilaisimmilla diagnooseilla ja joskus tositositosi monta vuotta sitten kun selvisin järkytyksestä mulle on aikalailla tavallansa yhdentekevää jokaisen diagnoosi. Ihmiset ovat persoonia ja erilaisia mutta ennen kaikkea ihmisiä. Tuttujen kanssa olen jutellut etukäteen miten toimitaan kun sellainen ja tällainen päivä koittaa. Välillä toimii ja välillä ei. Mun mielestä jossain koulussa tai jotain pitäisi jo opettaa että on erilaisia ihmisiä mutta että he ovat kaikki jonkun lapsia, vanhempia, ystäviä, isiä, rakkaita jollekin eli Ihmisiä, ei hulluja eikä pelkkiä diagnooseja. Onneksi sä olet olemassa ja näytät miten rohkea nainen olet <3 Fab!

    ReplyDelete
  9. Hienoa ja rohkeaa olla näin avoin. Mä oon samaa mieltä kuin joku jo aiemmin kommentoinut, että puhumalla ja asioita esiin tuomalla niissä voi myös päästä eteenpäin ja lisätä muiden ymmärrystä. Toivottavasti auttaa sullakin. Ja toivottavasti saat tarvitsemaasi tukea. Jaksamista ja voimia ja tyynempiä tuulia!

    ReplyDelete
  10. Suuri sydän sinulle, jatka samalla ajattelulla. Se kuva, minkä olen saanut sinusta on kaikkea muuta kuin diagnoosisi. Ja minulla tosiaan on voimakas lähipiirin kokemus ko. sairaudesta, ja tieto siitä, että sen voi saada kuriin. Lopullisesti. Toki ihmiset on yksilöllisiä, mutta niin kuin sanoit, sinulla ei ole mitään syytä antautua diagnoosillesi ♥ Tsemppiä ja haleja, tavataan tauon jälkeen! ♥

    ReplyDelete
  11. Oot Malle rohkea kun kirjoitat aiheesta - hyssyttelyä kun todellakin tämän ja muiden mielenterveyssairauksien ympärillä on. Kilokaupalla haleja ja voimia, paremmat ajat koittaa varmasti ❤

    ReplyDelete
  12. Voi Malle! Kiitos rohkeasta postauksesta. Oon sanonut tän sulle ehjä jo joskus aikaisemminkin mutta sä olet arvokas ja tärkeä just tuollaisena kun olet! <3 halit!

    ReplyDelete
  13. Mä tiesin heti sun ensimmäisiä postauksia lukiessa että sussa on jotain. Enkä sillä jollain tarkoita mitään negatiivisella tavalla huomiotaherättävää, vaan jotain erityistä. Sä olet erityinen, erityisen ihana omana itsenäsi! Sun postauksista huokuu läpi iloisuus ja kynsijuttuihin panostaminen täysillä, palaa blogin pariin kun siltä tuntuu <3

    ReplyDelete

Please, feel free to leave comments in Finnish or in English. I'd love to hear from you. Thank you lovelies :)