Sunday, September 25, 2016

Muistoja muuton myllerryksestä


Täällä päässä alkaa olemaan yksi elämä taas kerran paketoituna muuttolaatikoihin ja lähdön aika lähestyy. En osaa enää surra, lähteminen on tuttua, melkein kuin kotiintulo. Sitä on aina hiukan vanhempi, tuskin lainkaan viisaampi, ja hieman tukevammalla suojakuorella varustettu. Kuten usein muuton yhteydessä, minäkin päädyin lueskelemaan vanhoja papereitani ja törmäsin kirjoitukseen, joka on peräisin viidentoista vuoden takaa. Pelottavaa, miten vähän asiat muuttuvat, miten jumissa sitä voikaan olla omassa lapsuudessaan ja itsessään. 

Muutto saa aina pohtimaan mistä sitä on kotoisin ja minne kenties matkalla, mutta jos ihan totta puhutaan niin koko homma on ihan sen itsensä jauhamista. Elämä on mitä se on, oli 15 vuotta sitten ja tulee olemaan 15 vuoden päästä. Nostalgiaa tai kenties väsymystä, mutta jätän tähän alle palan elämästäni (sen 15 vuotta sitten rustatun). Kuin leivänmurun metsäpolulle. Että löydän taas takaisin kotiin...




Minun nimeni on Malle

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin. Minä elän pienessä pumpulilaatikossa ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle. Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Äitinikin on aina kiltti ja tietää kaiken ja suojelee kaikelta. Hän painaa peukalonsa minun pientä peukaloani vasten ja sanoo, ettei me tarvita muuta maailmaa, kun meillä on toisemme. Miksiköhän äidin silmät aina kimmeltää niin kauniisti, kun hän sanoo sen?

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole isää. Äiti sanoo, että se hukkui pulloon mutta en minä kyllä ole löytänyt, vaikka olen jo aikani etsinyt. Äiti sanoo, että isällä oli rankkaa, kun sen oma äiti rakasti sitä liikaa. Onneksi minun äitini rakastaa minua vain niin paljon, että olen hänen elämänsä tarkoitus, eikä minulla tule koskaan olemaan niin rankkaa.

Minun nimeni on Malle ja minä seison yksin eteisessä. Seison aina tässä ovella varpaillani ja tirkistelen ovisilmästä joko äiti tulee töistä kotiin. Nousen varpailleni kuin balettitanssija ja odotan kunnes keltainen hissin ovi heilahtaa. Tunnistan äidin korkokenkien kopinan rappukäytävässä. Minusta on tullut hyvä kuuntelemaan ääniä. Ne on helpompi tunnistaa kuin äidin vaihtelevat mielialat. Minun nimeni on Malle ja minä pelkään, ettei äiti ehkä koskaan tulekaan. Isi hukkui pulloon, ehkä äiti eksyi itseltään. Minä seison eteisessä varpaillani kunnes äiti löytää kotiin.

Minun nimeni on Malle ja minä pelkään kuolemaa. Se hukutti isin pulloon ja nyt äiti pelkää minua, koska minä pelkään niin paljon. Äiti pelkää oikeasti avuttomuuttaan ja omaa pelkoaan mutta äiti on niin yksin, että minun on oltava vahva. Silloin äidin ei tarvitse pelätä minun pelkäävän, että hän pelkää. Isin kuoltua perheeseemme muutti uusi asukas. Se tuli salaa sisältämme, istuu olohuoneessa ja sitoo pelokkaat peukalomme yhä tiiviimmin yhteen valheellisella turvallisuuden tunteella. Vuosien kuluessa siitä tuli ainoa totuus, valhe joka tunnetaan nimellä pelko.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin kiltti tyttö. Minä en kapinoi äitiäni vastaan, mutta jokin sisälläni huutaa vastarintaa. Tartun alitajuisesti aseisiin paljon viattomampaa vihollista vastaan. Tässä väijytyksessä panokset ovat korkealla ja jokainen tappio liian raskas. Tämä on sisällissotaa ja rintamalla taistelee eksynyt kiltti tyttö pistooli ohimollaan.

Minun nimeni on Malle ja minä olen hyvin väsynyt seisomaan varpaillani. Joskus oli olemassa ”me”, yksikkö joka ei tunnuslauseensa mukaan tarvinnut muuta maailmaa. Symbioosi oli vuorovaikutteinen mutta sen seuraukset kavalat. Minusta tuli äidilleni täydellinen mutta itselleni täydellisen yhdentekevä.

Minun nimeni on Malle ja panssarini on läpäisemätön. Minä täytän tilan, joka ruumiilleni on tässä kolmiulotteisessa maailmassa asetettu. Valeasuni turvin voin sulautua ihmisjoukkoon olematta kukaan, tapaamatta ketään ja ennenkaikkea kohtaamatta itseäni. Minä en tarvitse muuta maailmaa. Joskus minun on vaikea tunnistaa ihmistä, joka vilahtaa peilissä. Hän muistuttaa hämärästi jotain, jonka joskus luulin tunteneeni.

Minun nimeni on Malle ja äiti sanoo aina minulle, että olen arvokas ihminen. Seison yksin hämärässä veitsi kädessäni valmiina kirjoittamaan verisen tarinansa iholleni, eikä minusta tunnu yhtään arvokkaalta. Yksikään viilto ei yllä tarpeeksi syvälle, eikä yksikään sana kykene kuvaamaan sisälleni tiivistyneen tuskan määrää. Sairaalassa joku viisas setä kertoo minulle, että olen vihainen äidilleni. Minä hymyilen sille setälle, koska minä olen hyvin kiltti tyttö. Eihän setä voi ymmärtää. Setä voi vain tarjota synninpäästön pienillä valkoisilla tableteillaan. Jos makaan tällä vieraalla vuoteella tarpeeksi hiljaa, voin kenties lakata olemasta.

Minun nimeni on Malle ja minulla oli selkeä päämäärä. Minä halusin olla tarkoitus äidin elämälle ja isän kuolemalle. Huomaamattani askeleistani katosi tietty määrätietoisuus, viittaus perillepääsyn mahdollisuudesta. Olen pettymys isän kuolemalle, äidin elämälle ja pikku-Mallelle, joka halusi niin kovasti olla kiltti.

Minun nimeni on Malle, eikä minulla ole enää mitään mihin painaa peukaloni. En tarvitse muuta maailmaa, koska en tarvitse itseänikään.

Minun nimeni on Malle, mutta minä en enää asu pienessä pumpulilaatikossa enkä hymyile vastaantulijoille.

Minun nimeni on Malle, enkä minä ole oikein mistään kotoisin.

- Malle 25v. -

Wednesday, September 7, 2016

Silmissäni maailma näyttää…


En ole koskaan osannut kirjoittaa blogin sivupalkkiin lyhyttä ja ytimekästä kuvausta itsestäni bloggaajana tai minuna. Kuka minä olen? Voi elämä mikä kysymys. Yleensä tässä vaiheessa pitää vetää nyrkillinen nappuloita naamaan, kun alkaa vanne kiristää etulohkoa. Mutta tässä tulee… Minä!




Olen itseni suhteen erittäin ambivalentti. Toisaalta mua ei napostele yhtään mitä kukaan musta ajattelee, mutta saan jatkuvasti ulkoapäin enemmän tai vähemmän epäsuoria kehotuksia olla hissukseen omasta olotilastani. Ja tarkoitan tässä nyt sekä omaa lähipiiriäni että terveydenhuollon ammattilaisia. Jos diagnoosini sattuisi olemaan vaikkapa IBS minua kenties kannustettaisiin avoimuuteen ja hakemaan tukea verkosta kanssakärsijöiltä. Mielenterveys on edelleen tabu, enkä usko että asiaan on ihan heti tulossa muutosta.




Joten teen oman päätökseni puhua itsestäni, johtaa se sitten mihin johtaa. En koe voivani edes käsitellä omaa diagnoosiani sen vaatimalla tavalla ennen kuin annan itselleni luvan sanoa sen ääneen. Häpeä ei ole diagnoosini, enkä suostu enää kantamaan sen varjoa harteillani. Ai että mikä tämä kammottava terveysongelma sitten on? Lyhenne IBS toimii myös tässä tilanteessa aika hyvin… Irritable Brain Syndrome. Tunnetaan myös nimillä kaksisuuntainen mielialahäiriö, bipolaarihäiriö tai maanis-depressiivinen häiriö. Tuttujen kesken Bipo.




Mitä se sitten niinku tarkoittaa? Ulospäin sitä, että ihminen jonka olen juuri tavannut saattaa kuvailla mua ylisosiaaliseksi duracell-pupuksi ja ihmetellä kuinka yhtäkkiä tipahdan kartalta enkä vastaa puhelimeen tai sähköposteihin. Kaipa sen voisi sanoa niinkin, että mun akku on rikki. Välillä paristo on täydessä latingissa ja luovuttaa energiaa niin paljon kuin sitä vaan jaksaa käyttää. Sitten (täysin itsellenikin tuntemattomista syistä ja ilman ennakkovaroitusta) lataus onkin yhtäkkiä loppu ja sängystä nouseminen vaatii ylitsepääsemättömiä ja epäinhimillisiä ponnistuksia. Neljää ruusua lainatakseni ”Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa”, mutta tässä tapauksessa tahto ei riitä nostamaan nuorallatanssijaa ilmaan. Ironista, että sairauden hoitoon käytetään juuri paristoistakin tuttua litiumia. Totta hemmetissä kuvio on paljon monimutkaisempi, raadollisempi ja kivuliaampi pääni sisällä, mutta tältä elämäni saattaa näyttää ulospäin sitä tuntemattomalle.




Sain diagnoosini muutama vuosi sitten ja olen käyttänyt sairauslomapäiviäni ahkerasti testaten jos minkälaisia lääkecocktaileja. Vaikeinta bipon hyväksymisessä on myöhäinen diagnosointi ja sen vaikutus muihin ihmisiin. Tiedän, että en ole diagnoosini. Minä en ole sairauteni enkä saisi antaa sen määritellä itseäni, mutta samaan aikaan on hankala olla pohtimatta näitä asioita, kun lähipiiri vähättelee diagnoosia (tyyliin ”kaikillahan se nykyään on”) ja toisaalta siitä ei saa puhua lainkaan (tyyliin ”älä höpötä, lääkärit nyt medikalisoi kaiken”). Olen ollut mielenterveyspuolella aktiivisena asiakkaana anoreksian ja kroonisen masennuksen vuoksi jo pitkään, mutta vasta tämän diagnoosin myötä tunnen olevani todella yksin. Bipon diagnosointiin menee keskimäärin kymmenen vuotta aikaa, joten sain diagnoosini melko lailla keskimääräisessä ajassa. Itselleni leima heitettiin otsaan täysin puskista (tosin pitkällisten psykologin testien jälkeen) ja jäin sen jälkeen itsekseni katsomaan peilikuvaani, jotta mikä siinä nyt on muuttunut, jos mikään.




Mielenterveyspuolen sairaudet ovat edelleen hankalasti käsiteltäviä asioita niin itse potilaille kuin kanssakärsijöille. Ulospäin näytän ehjältä, jopa pelottavan koossa olevalta ja hymyilevältä ihmiseltä. Mutta minä olen rikki enkä tiedä onko maailmassa sellaista nappulakombinaatiota, jolla tukkia tämän vuotavan seulan. Alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että bipo on sairaus, ei heikkoutta. En jaksa enää välittää sairauden mahdollisesta leimaavasta vaikutuksesta elämääni. Vettä tulee jos on tullakseen. Yritän tästä lähin keskittää energiani asioihin, joihin voin oikeasti vaikuttaa ja kiinnittää minimaalisen määrän huomiota niihin, jotka eivät ole omassa vallassani.




Blogi jää tämän myötä pienelle tauolle, koska henkilökohtainen elämäni on pyörremyrskyn kourissa. Katsotaan minne parveketuolit asettuvat tämän  tuulen tyynnyttyä, kerätään kimpsut kasaan ja jatketaan siitä mihin jäätiin... tai kenties jostain aivan uudesta. Kuka näitä tietää?




Bon voyage, nähdään tuulen tuolla puolen!




Sunday, September 4, 2016

Neonliuku


Nämä neonkynnet taitavat olla peräisin niinkin kaukaa kuin kesäkuulta. Inhoan postata vanhoja kynsiä, mutta tässä nää nyt vaan on. Liuku onnistui ihan pirun hyvin, mutta leimat menivätkin sitten (tietysti) aivan penkin alle.




Oli ihan pakko kokeilla saisinko viisi väriä mahdutettua kynnelle, ja kyllähän ne näille pituuksille mahtuivat hyvinkin. Töpsöttelin värit paljaalle kynnelle kostutetulla meikkisienellä. Ainoa ongelma oli juurikin kynnen pituus, koska jouduin käyttämään meikkisienen pitkää sivua ja homma uhkasi mennä hankalaksi. Katsokaapas muuten makrokuvaa oikein tarkkaan. Let's Jamin shimmer näkyy kuin näkyykin kynnellä!





Leimakuviot löytyivät BM-XL134 laatalta, jolla on ihania scifi-kuvioita. Kynsien pituus oli kesäkuussa yli minkään tunnetun leimakuvion, joten valitsin laatalta viivakuvion, jonka voisin laittaa kynnelle vinoon. Ja kuinka vinoon (ja vitulleen) se homma sitten menikin. Voitte uskoa, että kiukutti ihan himppasen.





Nämä jäänevät vähäksi aikaa viimeisiksi pitkiksi stilettokuviksi, koska kynnet viilaantuivat eilen lyhyiksi nysäneliöiksi. Geelit on edelleen paikoillaan vahvistamassa omaa haperokynttäni mutta pituudesta lähti PALJON. Voi Jeesus-mies miten voi olla koneella kirjoittaminen helppoa, kun en jatkuvasti osu vääriin namiskuukkeleihin.

Nyt syksy saa, mielen ja sydämen!